Kävin katsomassa ennakkonäytöksen Kansallisteatterin uudesta näytelmästä Kuka kukin on. Näytelmä saa ensi-iltansa ja kantaesityksensä huomenna. Edellisestä kerrasta kyseisen teatterin isolla näyttämöllä oli kulunut varmaan ainakin pari kymmentä vuotta ja silloin lavalla taisi pyöriä Kolme iloista rosvoa. Tämänpäiväinen näytelmä oli aika erilainen…
Tarinan kaksi johtotähteä ovat Dostojevski ja Putin, kaksi suurta venäläistä herraa. Dostojevski on tullut 90-luvun alussa Suomeen ja työskentelee erään sanomalehden arkistossa toimittajana. Aina välillä hän kertoo olevansa Dostojevski, mutta kukaan ei usko häntä. Kaikki tuntevat hänet vain Särkijärvenä.
Näytelmän todellinen ilopilleri on kuitenkin Jukka Puotilan esittämä Vladimir Putin. Hänen osuutensa alkaa siitä, kun Putin soittaa tietotekniikka-helpdeskiin, jossa häntä auttaa lököhousuinen tietokonenörtti. Vladimirilta on hävinnyt tietokoneelta Tsetsenia. Onneksi kadotetut valtakunnat löytävät lopulta tiensä takaisin tietokoneen näytölle.
Hotakaisen ja Lehtolan näytelmästä löytää teatterikriitikko varmasti erilaisia symbolisia julistuksia, mutta itselleni mieleen jäivät lähinnä muutamat hauskat tilanteet ja sutkautukset sekä Puotilan esittämä hieman absurdi Putin. Tottumattomalle teatterikävijälle näytelmä oli kuitenkin aika pitkä: sen olisi voinut helposti katkaista jo vartin loppua ennen tulevaan isoon ryminäkohtaukseen. Kokonaisuudessa kuitenkin ihan hieno kokemus. Lavasteet tekivät joukkoomme suurimman vaikutuksen.
Hauskana yksityiskohtana oli myös käsiohjelmaan laitetut kolme sivua poistettuja repliikkejä. Tulikin idea, että mitä jos teatterissakin tehtäisiin joidenkin elokuvien innoittamana ns. pieleen menneitä kohtauksia. No, ehkä ei kuitenkaan.